Kuva: Miina PulkkinenLepää rauhassa rakas..
FI MVA Fi-Nell´s Playboy "Pontus"
13.3.1999-28.9.2010
Tiistai-iltana jouduimme saattamaan rakkaamme viimeiselle matkalleen. Kaikki tapahtui lopulta niin äkkiä.
Elokuun lopussa olimme lähdössä tallinnaan, kun aamulla heräsimme siihen että Pappan suusta oli valunut paljon verta. Kurkkasin suuhun ja huomasin oikealla puolella kulmurista taaksepäin pari peukalon pään kokoista pattia. Lähdimme kuitenkin matkaan ja Vaari jäi kotiin muorin (jounin äitin) kanssa. Matkalla soitin kyllä Pontusta hoitaneelle eläinlääkärillemme Inkalle, että tarviiko mitään hoitoa tms.
Teimme reissumme, palasimme kotiin ja viikkoa myöhemmin huomasin huulessakin epätasapintaisen patin. Menimme näytille Inkalle ja päätimme poistaa ikenellä olevat patit. Syyskuun 9. pappan kanssa käytiin poistoreissulla, kotiin palasimme shokeeraavan tiedon kanssa. Patit eivät olleet mitään liikakasvua ja olivat kasvaneet kitalaenpuolelle ja kurkkuun päin. Aloimme tekemään saattohoitoa, seuraava käynti olisi viimeinen.
Pari viikkoa meni. Pontusta aloimme kuljettaan mahdollisimman paljon mukanamme. Maanantaina 20.9 kävimme ystävämme Maaritin luona. Kiitos rakas ystävämme taasen ajastasi ja ajatuksistasi. Tiistaina 21.9 varasimme rakkaallemme viimeisen ajan..
Siitä alkoi viimeinen viikkomme. Varsinainen Via Dolorosa. Pappa oli meidän mukana kaikkialla: treeneissä, lenkit teimme Pappan tahdissa ja kotiin tullessa vain istuimme sohvalla Pappa kainalossa. Viimeinen viikonloppu sekä viimeinen maanantai ja tiistai olivat niin kauniita syyspäiviä ja aurinko paistoi. Nyt ei enää ollut kieltoja, ei rajoitteita ja lenkeillä rakkaamme sai haistella niin pitkään kuin halusi. Ruohoa pysähdyimme syömään tuon viikonlopun aikana monen monta kertaa. Lauantaina Vaari pääsi hakumettään juoksemaan treenien jälkeen. Keppihulluna siellä sitten vielä keppejä revittiin, kunnes älysin Pontukselle mustikoita syöttämään. Se on koiristamme ainoa, joka syö hedelmiä ja marjoja. Sunnuntaina kävimme vielä vaakkolammin puistossa juoksemassa, se oli maailman ihanin puisto Pappan mielestä.
Alkoi viimeinen arkiviikko. Mä jouduin olemaan töissä. Maanantaina muori eli jounin äiti ja Linda, jounin siskon tyttö, olivat täällä illan Pontuksen kanssa. Me kävimme Emman jälkitreeneissä sillävälin.
Viimeinen päivä oli kaunein syyspäivä mitä tiedän. Vaari oli Jounin kanssa päivän, mä puskin voimantahdollani työpäivän läpi. Tiesin, että kotiintullessani meillä on reilu 2 tuntia vielä yhteistä aikaa. Tulin kotiin, olit ovella minua vastassa niinkuin ennenkin ja kuljit kenkä suussasi taas ympäri kotia. Otimme päikkärit ja viimeisen tunnin kotona vain istuimme sohvalla ja kuuntelimme musiikkia. Sait syödä vielä herkkuruokaa ja olin varannut sulle herkkuja mukaankin, kunhan lähtisimme matkaan. Vartti ennen lähtöä, kieriskelit vielä eteisessä niinkuin olit aina tehnyt, kovalla örinällä höystettynä. Eläinlääkäri paikkamme on tuossa ihan korttelin päässä eli viimeisen kerran lähdimme ulos "pissalle"..
Olit aivan onnesta taas pääsit yksin meidän mukaan. Kuljimme uittotunnelin vartta alas rantaan ja laiturille. Otin muutaman kuvan kännykällä ja sait syödä kanaherkkuja. Siitä jatkoimme matkaa uimakalliolle, missä juoksit pitkin kalliota kuin pienenä pentuna. Tämä on se kallio, missä kerran liukastuit ja mulasit ja sen jälkeen sinua oli vaikea pitää järvestä poissa. Nyt jätimme uimareissun suosiolla väliin. Söimme taas hieman kanaherkkuja ja kello oli 19.21, aurinko alkoi laskea.
Kävelimme tuosta vielä eteenpäin näköalapaikalle, mikä on pättiniemenkadun päässä. Siitä sitten viimeiselle suoralle kohti Inka-Marin vastaanottoa. Talon nurkalla mietimme menemmekö vielä sisään, kun edellinen ei ollut vielä kerennyt lähtemään. Sinä halusit ja oikein kiskoit, että sinne oli päästävä. Vielä kerran odotimme odotustilassa, yhdessä.
Innoissasi tulit taas hoitohuoneeseen. Harvinaista, mutta tykkäsit käydä Inka-Marilla. Sait syödä vielä kanaherkkuja ja pussasit Inka-Mariakin hyvästiksi. Uskomatonta miten vähän kuitenkaan otit meistä paineita, vaikka olimme surun murtamia. Ehkä tiesit, että sä olet se kenen on oltava reipas ja vahva, viimeiseen asti. Lähdit rauhassa kanaherkkujen maku suussa, me jäimme suremaan. Illalla satoi hieman, vain sen verran, että asfaltti ei kokonaan kastunut. Seuraavana aamulla oli kova sumu, olit päässyt staffien taivaaseen..
On uskomatonta kuinka koira on niin lojaali omistajalleen. Surun murtamana otat sen mukaasi ja toinen lähtee innoissaan taas uudesta reissusta, tietämättä mitä vastaan tulee. Minulle on moni sanonut tämän viikon aikana, että suurinta rakkautta koiraansa kohtaan on tehdä se viimeinen päätös. Se olikin se ajatus mitä itselleni toistin ja toistin tuolla viimeisellä "pissalenkillä". Nyt en voi sanoa muuta kuin, että suru on lohduton ja meillä on kova ikävä..
Rakas, tee matkaasi hyvillä mielin. Juokse nyt niin lujaa kuin haluat..
